Elämä, raskaus

Vuosi 2017

Vuosi 2017 on ehkä ollut koko elämäni hulluin vuosi. Muistan, kun tapasin ystäviäni kahvilla pitkän ajan jälkeen ja vaihdoimme kuulumisia.  “Mitäs sulle kuuluu?” -kysymys sai aina hymyn huulilleni. En edes tiedä mistä aloittaa, niin paljon on tapahtumia tähän vuoteen mahtunut.

Vuosi alkoi melko haikeissa merkeissä, kun poikaystäväni oli lähdössä yli puoleksi vuodeksi toiselle puolelle maapalloa. Rakkaasta ihmisestä luopuminen ei todellakaan ollut helppoa. Vaikka luotin täysin siihen, että suhteemme kestäisi tämän kyllä, oli itsensä psyykattava jatkamaan tavallista arkea kotisuomessa. Yhtäkkiä päivät tuntuivat merkityksettömiltä, kun en voinut jakaa jokaista pientä yksityiskohtaa toisen kanssa. Elämä tuntui rankalta.

Haalin itselleni hirveän määrän uusia harrastuksia pitääkseni itseni kiireisenä. Taktiikka toimi, ja juuri kun olin jotenkuten pystynyt hyväksymään tilanteen ja olemaan sinut asian kanssa, palasi poikaystäväni takaisin Suomeen, sekoittaen koko pakan uudestaan. Yhteensä hän oli ollut poissa vain 6 viikkoa. Kaikki asumisjärjestelyistä päiväohjelmaan oli suunniteltu niin, että hän olisi poissa puoli vuotta. Ja sitten alettiin taas miettiä kaikkea alusta alkaen. Tässä vaiheessa aloin myös ymmärtämään, että olin haalinut itselleni aivan liikaa hommia töiden, itsenäisen opiskelun, sekä harrastusten parissa.

Seuraavaksi aloitimme asunnon etsimisen. Löysimme unelmiemme asunnon, joka oli hieman kalliimpi, mutta tiesimme pystyvämme maksamaan sen hyvin. Sitten tapahtuikin tämän vuoden suurin kohokohta. Sain tietää olevani raskaana. Samaan aikaan pappani menehtyi. En ollut koskaan menettänyt ketään läheistäni. Olin pienessä shokissa kaikesta, kuolemanväsynyt ja hämmästynyt. En tiennyt yhtään, miten suhtautua tilanteeseen tai toisiin ihmisiin. En ollut varma edes itse, mitä tunsin.

Koko alkuraskauden olin todella väsynyt. En jaksanut tehdä mitään muuta, kuin käydä töissä ja sen jälkeen tulla kotiin nukkumaan seuraavaksi 16:sta tunniksi. Elämä tuntui pakkopullalta, olin joko töissä tai nukuin. Minulla ei ollut vapaa-aikaa. Heräsin joka arki-aamu töihin klo 5 aamulla. Ja tuohon herätykseen ei muuten totu, on se sen verran liian aikaisin! Yritin väkisin vääntää opiskelutehtäviä määräaikaan mennessä valmiiksi. Pakkasin elämääni muuttoa varten. Yritin selvitä suuren tunnemyrskyn kanssa, jonka raskaus toi tullessaan. Olin ensimmäinen kavereistani, joka saisi lapsen. Elämänmuutos oli melkoinen.

Raskaus toi kaikenlaisia huolia elämään. Miten me nyt pystyisimme maksamaan vuokran kun tulot pienenevät? Miten kroppani tulee muuttumaan? Uskallanko iloita tästä, jos en saa täyttä hyväksyntää? Parisuhde muuttui melkoisesti ja toi mukanaan omat haasteensa. Tunsin suurta ulkopuolisuutta. Ystävät näkivät toisiaan yleensä viikonloppuisin viinilasin tai oluen äärellä julistaen suurella äänellä kuinka he ovat tämän ansainneet, kun on ollut niin rankkaa. Mullakin oli ihan helvetin rankkaa. Tuntui pahalta katsoa, kuinka toiset saivat edes hetkeksi unohtaa elämän stressin ja murheet ja vain olla, rentoutua ja pitää hauskaa. Suoritin elämää, näin kaiken negatiivisesti enkä osannut antaa itselleni hetken taukoa. Pahin stressin aiheuttaja oli oma sisäinen ääni pääni sisällä, joka ei ollut ikinä tyytyväinen. Se vain vaati kokoajan enemmän. Lepo oli hukattua aikaa.

Kun luulin jo kokeeni kaiken, ei yllätysten aika ollut vielä ohi. Pitkäaikainen esikuvani, henkinen opettaja Teal Swan oli valinnut minut Completion Process Practitioner -koulutukseen retriittikeskukseensa Costa Ricaan. Tämä emotionaalisten traumojen integrointiin ja elämänlaadun parantamiseen tarkoitettu koulutus on ollut unelmani jo pitkään. En voinut uskoa, että pääsisin vihdoin tapaamaan hänet! Vaikka Costa Ricaan pääsy raskaana ollessa, lyhyellä varoitusajalla ja olemattomilla säästöillä tuntui mahdottomalta, mutta tiesin, ettei toista tilaisuutta tulisi. Matka oli unelmieni täyttymys ja yksi hienoimpia kokemuksia elämässäni. Kirjoitan siitä varmasti lisää jatkossa.

   Minä ja Teal Swan Costa Ricassa

Costa Ricassa tehty intensiivinen sisäinen työ itsensä ja traumojensa kanssa ja ylipäätänsä kaikkiin näihin elämänmuutoksiin sopeutuminen alkoi pikkuhiljaa tuottaa tulosta. Palasia alkoi loksahtamaan paikoilleen. Muistan istuneeni yksi ilta sohvalla, kuunnellen ajatuksiani ja toteavani, että ensimmäistä kertaa elämässäni minulla on jotenkin hyvä olla. Koin sisäistä rauhaa. Päästäni puuttui nalkuttava ääni, joka vaati tekemään asioita. Minä vain olin, ja olin antanut itselleni luvan siihen. Tunne oli uskomaton. Muutenkin olin jotenkin ihmeen kaupalla saanut ajatukseni käännettyä negatiivisuudesta, uhriutumisesta ja muiden syyttelystä positiivisemmiksi. Olin itseni kaveri. En vastustanut enää elämän eteeni heittämiä muutoksia vaan olin valmis kokemaan kaiken. Pystyin hyväksymään itseni.

Monen kuukauden jälkeen olimme vihdoin saaneet kotimme sisustettua valmiiksi. Rakastan kotiamme. Vanhempani ovat eronneet ja minulla on aina ollut kaksi kotia, joiden välillä vuorottelin. Lisäksi matkustelin paljon ja asuin ulkomailla. Koti ei ole ikinä tuntunut turvalliselta minulle, sillä se on aina vaihtunut.  Nyt minulla oli vihdoin omannäköiseni paikka, jossa tunsin olevani turvassa. 

Kun vihdoin äitiysloma läheni, velat alkoivat olla maksettuina, tilanne hyväksyttynä ja suoritusvaihteesta päästy rennommalle puolelle, alkoi elämä olemaan upeaa. Nautin siitä, ettei minun tarvitsisi herätä aamulla töihin. Nautin siitä, että sain valvoa niin pitkään kuin halusin, ilman, että tarvitsisi pelätä saisinko tarpeeksi unta. Tunsin suurta vapautta. Vapautta, jota olin kaivannut jo kauan. Vapautta päättää omista aikatauluista ja mennä juuri oman kroppani rytmin mukaan.

Olin myös hyvin ylpeä itsestäni ja kropastani. Raskauden alussa, pelkäsin lihoamista paljon. Pelkäsin, että tippuisin takaisin itseinhoon ja en pitäisi peilikuvastani. Sen sijaan minulle kävi päin vastoin! Näytin mielestäni aivan upealta raskaana. Tunsin olevani NAINEN. Seksikäs, naisellinen, upea, elämää täynnä oleva olento. Olin puhjennut kukkaan. Rakastin saamaani huomiota myös muilta ihmisiltä. Minusta on aivan ihanaa saada lahjoja muilta ja kokea rakkautta <3 Kukaan ei voinut vaatia minulta liikoja, kaikki ymmärsivät jos olin väsynyt. Ja Herrajumala, miten parantava kokemus tämä on ollutkaan! Että on saanut vain olla. En ole ikinä ennen elämässäni antanut itselleni siihen lupaa. Työviikon jälkeiset viikonloput tai kesälomat ovat aina olleet täynnä ohjelmaa, sillä täytyyhän työn vastapainoksi keksiä jotain pointtia elämään! Usein loman jälkeen olisi vain tarvinnut lisää lomaa. Eikä yhdessä viikonlopussa ehdi rentoutua tarpeeksi. Jos pahempi uupumus vaivaa, ei se parane yhden päivän levolla jos sen jälkeen on palattava takaisin samanlaiseen, stressilliseen elämänrytmiin. Nyt koen, että olen saanut ladata akkujani rauhassa, mikä on ollut jotain aivan parasta.

Alkuraskaudesta luin paljon juttuja raskausajasta sekä vauvavuodesta. Ja en muuten suosittele netin keskustelupalstoilla surffaamista. Kaikki lukemani jutut olivat hirveän negatiivisia. Olin kauhuissani. Mikä kaikki tulisikaan menemään pieleen. Oma raskauteni on kuitenkin sujunut paremmin kuin hyvin! Ainoat haasteet ovat olleet alun väsymys ja silloin tällöin olostaan ilmoittava kipu toisessa pakarassa. Asennon vaihtaminen on kuitenkin aina auttanut tähän. Raskaus ei ole aiheuttanut minulle hormonikohtauksia tai muita raivareita ja poikaystäväni allekirjoittaa tämän täysin! Päinvastoin, koen olevani tasapainoisempi kuin koskaan! Haasteita kyllä tähän vuoteen on mahtunut, mutta eivät ne ole mitenkään olleet raskauden syytä. Normaaleja elämänmuutoksiin ja ihmissuhteisiin liittyviä konflikteja on ollut, mutta niiltä ei voi elämässä muutenkaan välttyä. Haastellisinta on ollut selviytyä toisten ihmisten tunteiden kanssa varsinkin silloin, kun he ovat olleet eri mieltä kanssani. Helposti sitä ottaa kaiken niin itseensä. Upeaa kehitystä on kuitenkin tapahtunut omassa suhtautumisessani asioihin. Osaan nykyään suhtautua kaikkeen rennommin. En arvostele tai tuomitse enää muita ihmisiä niin paljon kuin mieleni teki ennen. Kaikki on jotenkin vaan paremmin. Ja vitsit on oikeasti hienoa tulla äidiksi! Sen ääneen sanominen on pelottanut minua. On pelottavaa myöntää, että on tällä hetkellä todella onnellinen. Mutta näin se vain on. Elän ihanaa elämänvaihetta. Olen niin kiitollinen, että tämä sielu on valinnut minut äidikseen ja opettanut minulle jo niin paljon elämästä. Eivätkä ne opetukset varmastikkaan tähän lopu!

Nyt minulla on siten mahdollisuus toteuttaa itseäni. Enää ei väsymys, päivätyöt tai sisäiset paineet minua estä. Olen halunnut aloittaa blogin kirjoittamisen jo kauan aikaa. Kaiken tämän keskellä se on ollut vain hyvin vaativaa. Vihdoin koen olevani valmis jakamaan ajatuksiani. Se auttaa myös minua käsittelemään elämääni. Joten, vaikka välillä pelottaakin ja ihmisten mielipiteet huolestuttavat, pidän pelkoani kädestä kiinni ja menemme yhdessä kohti uusia haasteita ja kokemuksia. Kyllä tämmöisessä tilanteessa saakin pelottaa, se on täysin normaali reaktio. Uusi vuosi alkaakin täysin uusilla kujeilla, kun vihdoin saan vauvan syliini. Kaikki vaikeudet ovat oikeasti kääntyneet voitoiksi. Tunnen olevani elossa. Tästä se eläminen vasta alkaa!

 

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *