raskaus

Synnytyskertomus

Raskausaikana olin lukenut paljon synnytyksestä ja äitiydestä. Halusin olla mahdollisimman valmistautunut, sillä tiesin sen luovan turvaa minulle. Jos minulla olisi paljon tietoa kaikesta, vastaus kaikkiin kysymyksiin ja monta varasuunnitelmaa, pysyisin tilanteen yläpuolella. Olen oikeastaan aina elänyt näin. Kai sitä voi jonkinlaiseksi kontrolliksi kutsua. Se kontrolli kuitenkin luo minulle turvallisuuden tunteen. Epävarmuus on karmeaa. Se, etten tiedä mitä tulee tapahtumaan, saa oloni pelokkaaksi ja turvattomaksi. Jälleen kerran elämä kuitenkin muistutti epävarmuden olevan ainut varma asia täällä maapallon päällä.

Toiveissani oli ollut luonnollinen synnytys ilman lääkkeellistä kivunlievitystä tai keskeytyksiä. Tämän lisäksi halusin päästä ammeeseen, sillä vesi rentouttaa minua ja pehmentää kudoksia. Nyky-yhteiskunnassamme synnytys on usein kuvailtu kivuliaana, jopa hirvittävänä kokemuksena, josta voi jäädä suuretkin henkiset traumat, puhumattakaan fyysisistä kehon muutoksista. Aloin etsimään aktiivisesti lisää tietoa asiasta. Kaikki nisäkkäät osaavat synnyttää hienosti itsekseen luonnossa, miksi ihmisten synnytys olisi yhtään erilaisempi? Aikojen alusta asti naiset ovat synnyttäneet lapsensa, ilman nykylääketiedettä tai laitoksia. En tarkoita, että näissä olisi mitään väärää. Suomessa on maailman pienin lapsikuolleisuus ja varmasti ihan syystä. Mielestäni kuitenkin koko synnytys keskittyy lähinnä vauvan saamiseen hengissä ulos ja tämähän on tietysti hieno asia. Halusin kuitenkin, että itse synnyttäjääkin tuettaisiin aktiivisemmin ja annettaisiin hänelle mahdollisuus suurenmoiseen kokemukseen.

Luin paljon materiaalia naisen anatomiasta ja synnytykseen vaikuttavista hormoneista. Opin, että tietyt tunteet saavat kehossa aikaan tietyn hormonin vapautumisen, joka puolestaan vaikuttaa synnytykseen omalla tavallaan. Ja tietyn tunteen saa kehossa aikaiseksi ajattelemalla tiettyjä asioita. Jos tarpeeksi kauan tietoisesti ajattelee ja visualisoi esimerkiksi kauniita asioita, alkaa luonnollisesti hymyilyttämään ja tuntemaan positiivista tunnetta, joka puolestaan vapauttaa tiettyjä hormoneita kehoon. Keskeisin hormoni synnytksessä on oksitosiini, läheisyyshormoni. Sitä erittyy kun ihminen rentoutuu, on läheisessä kosketuksessa tai rauhallisesta hyvänolon tunteesta. Kun oksitosiini virtaa kehossa, synnytys etenee luonnollisesti. Ennen ponnistusvaihetta, jos nainen puolestaan kokee suuria pelkotiloja, keho menoo selviytymistilaan ja suonissa virtaa adrenaliini. Tämä hormoni puolestaan saa aikaan lihasten jännittymisen ja koko prosessin hidastumisen. Kohtu tarvitsee kokoajan happea supistuakseen ja avatakseen synnytyskanavaa. Mikäli ihminen hengittää rauhallisesti kokoajan, lihakset pysyvät rentoina ja pystyvät työskentelemään tehokkaasti, prosessi etenee ja oksitosiini virtaa. Jokaisella supistuksella on tarkoitus ja ne tuovat vauvaa lähemmäksi kohdunulkoista elämää. Mikäli näitä tuntemuksia vastustaa, kiristää lihaksiaan otsa kurtussa, on luontainen avautuminen kivuliaampaa. Tuntemuksille pitää vain antautua ja antaa kehon toimia sille suunnitellulla tavalla. Kuitenkin ehkä teoriassa helpommin sanottu kuin tehty!

Aloin tietoisesti preppaamaan mieltäni synnytystä varten. Luin ainoastaan positiivisa synnytyskertomuksia. Raskausviikosta 34 lähtien tein joka ilta mielessäni visualisointeja siitä, että synytykseni sujuu hyvin. Opiskelin hypnosynnytystä, hengitystekniikoita, meditoin ja kuuntelin positiivisa synnytys affirmaatioita. Usein kuunnellessani hypnobirthing -äänitteitäni rentouduin niin hyvin, että nukahdin. Tämä rentoutusharjoitus siis ainakin toimi! Vaikka tietoinen mieli nukahtaakin, alitajunta on hereillä kokoajan. Ja itseasiassa nukkuessa viesti menee jopa paremmin perille kun tietoinen mieli ei ole hereillä tuottamassa epäileviä ajatuksia siitä, että mahtaakohan tämä nyt oikeasti toimia. Jos jonkun rutiinin tai uskomuksen haluaa osaksi elämäänsä, on tapaa toistettava vähintään 21 päivää. Sen aikaa aivoilla kestää muodostaa siitä tekemisestä tarpeeksi vahva hermorata. Ne asiat, joita siis useammin toistamme, ovat vahvoja reittejä aivoissamme ja neuronit juoksevat aivoissa juuri niitä vahvoja, leveitä reittejä helpoiten. Puolestaan taas niiden asioiden hermoradat, joita emme aktiivisesti harjoita, heikentyvät ja kaventuvat aivoissamme. Ja minä ainakin uskon ihan täysin siihen että mielemme muokkaa todellisuutemme. Näin ollen tahdoin aktivisesti visualisoida ja vahvistaa aivoissani sitä, että synnytykseni tulee olemaan positiivinen kokemus.

Luotin kehooni täysin. Olen aina ollut erittäin terve ja kaikki kehoni prosessit toimivat moitteettomasti. Kun synnytys sitten alkoi, meni kaikki kutakuinkin juuri niin kuin olin halunutkin. Ei keskeytyksiä, ei lääkkeitä, rauhallinen tunnelma kotona, mies tukena, sairaalaan lähtö, pääsin ammeeseen, tuttu kätilö oli avustamassa, selvisin ilman raskausarpia tai  suuria repeämiä ja sain syliini terveen lapsen. Silti olin aivan shokissa. Koko prosessi oli ollut vain niin järkyttävä. Kontrollihan siinä lähti totaalisesti. Vaikka pysyin rauhallisena, pahinta jälleen oli juuri se epätietoisuus. En tiennyt tarkalleen milloin olisi oikea hetki lähteä sairaalaan. Halusin jonkun kertovan minulle missä mennään. Ensikertalaisena ei yhtään tiennyt mitä tapahtuisi seuraavaksi tai oliko kaikki niinkuin pitäisikin.

Ja vaikka kuinka olin valmistautunut, yllätyksenä minulle tuli myös koko prosessin intensiivisyys. Tiesin, että synytykset kestävät kauan, mutta jotenkin olin kuvitellut, että aktiivinen avautumisvaihe ja kivualiaat supistukset hellittäisivät välillä. Näin ei kuitenkaan minun kohdallani ollut. Omat supistukseni tulivat viiden minuutin välein, 12 tunnin ajan. Yksi yö jäi kokonaan välistä. Toisaalta väsymys ehkä auttoi minua tässä, sillä nukuin 4min pätkiä supistusten välissä istualteen, joka sai minut unenpöpperöiseen kuplaan. Aina supistuksen tullessa, nosti Ilkka minut ylös sohvalta ja nojailin häneen supistuksen ajan. Minulle helpointa oli vastaanottaa ne seisten. Istuen tai maaten ne olivat kaikista kivuliaampia.

Koko synnytyksen aikana ei hirveästi mieti mitään. Puhutaan synnytyskuplasta, ja näin minä sen ainakin koin. Nyt ajateltuna koko kokemus vaikuttaa jotenkin utuiselta ja huuruiselta, vaikka en missään lääkkeissä ollutkaan. Loppuvaiheessa varsinkin supistukset tuottivat kipua, mutta en kärsinyt. Siinä on ehkä suurin ero äkiliseen, odottamattomaan kipuun, mikä syntyy kun esimerkiksi parisuhde päättyy. Tapahtuma yllättää ja ehkä keskeyttää tai jopa pilaa suunnitelmat, joka saa ihmisen ajattelemaan, että näin ei olisi pitänyt käydä. Tai päivittelemään muita negatiivisia ajatuksia, jotka aiheuttavat kärsimystä. Kipu on fyysinen tunne, mutta kärsimys tapahtuu mentaalisesti. Synnytksessä tiesin, että tämän kuuluukin tapahtua, joten en kärsinyt, pelkästään tunsin kehoni sisäiset tuntemukset. Tiesin, ettei minun tarvinnut olla missään muualla kuin synnyttämässä, joten en vastustanut prosessia. Ja olivathan ne tuntemukset aikamoisia! En kuitenkaan koe, että olisin missään vaiheessa tarvinnut sen suurempia kivunlievityksiä, niin kauan kun pääsin liikkumaan ja olemaan seisaaltaan tai ammeessa, kyllä sen handlasi ihan hyvin. Muutaman kerran jouduin makaamaan paikallani, kun kätilöt ottivat tietyn pätkän vauvan sydänkäyrää. Jos olisin joutunut koko synnytyksen ajan makaamaan paikallani, olisin varmasti tarvinnut jotain kivunlievitystä! Suuri kokemus tämä silti on elämässä. Varmasti tähänastisen elämäni suurin. Olen kuitenkin äärimmäisen kiitollinen, että pääsin kokemaan sen luonnollisesti ja että kaikki meni juuri niinkuin olin halunnutkin.

Synnytyksen jälkeen pääsimme vielä Cumulus -hotelliin, joka on otettu synnyttäjien käyttöön. Oli ihanaa päästä hotellihuoneeseen oman perheen kanssa! Hotellissa oli suora chättiyhteys kätilöiden kanssa tabletin kautta, ja tapaamisia heidän kanssaan 4 kertaa päivässä. Minulle tarjottiin kaikki ruoat hotellissa ja tietysti hotellitason aamiainen, lounas ja päivälliset päihittivät sairaalasafkat milloin vain! Kun pääsin omassa huoneessamme suihkuun, aloin itkeä. Koko synnytys, äidiksi tuleminen, oman lapsen näkeminen, kaikki uudet kokemukset ja tilanteet olivat saaneet minussa aikaan vaikka mitä tunteita, joiden piti nyt purkautua kehosta. Varmasti oli hormoneillakin jotain asiaa tässä. Tuntui kuitenkin hyvältä vapauttaa kaikki tuo energia kyynelten muodossa ja käsitellä näin ollen tätä suurta tapahtumaa.

Olin jonkin verran haaveillut myös vesisynnytyksestä ja vauvan “hengittämisestä” ulos ilman naama punaisena ponnistamista. Olin tehnyt rakkaudentäyteiset soittolistat puhelimeeni ja suunnitellut sytyttäväni led-kynttilöitä ammeen viereen. Kuitenkaan tuona hetkenä en kokenut tarvitsevani näitä. Ponnistin lapseni maailmaan kuitenkin kuivalla maalla, juuri siinä perinteisessä synnytysasennossa, jota alunperin vastustin. Kokeilimme pystyasentoa, mutta lopulta makuultaan oli tällä kertaa paras asento minulle. Ja ensimmäisen lapsen synnyttäminen yksin veteen olisi ollut kyllä aika hurjaa. Jälleen kerran täytyi osata myös luopua tietyistä periaatteistaan ja antaa elämän viedä.

Haluan kuitenkin omalta osaltani sanoa kaikille naisille, jotka pelkäävät synnytystä: kyllä te siitä selviätte! Onhan se hurjaa, mutta kun antaa kaiken tapahtua ja luottaa kehoonsa, voi kokemus olla myös positiivinen. Kun tulin raskaaksi, kuulin ainoastaan pelottelutarinoita synnytyksestä. Kuitenkin aktiivisella valmistautumisella ja itsensä tuntemuksella sain kokemuksesta juuri sellaisen kuin olin halunnutkin. Luonnollinen synnytys ei ole kaikkien juttu, mutta kun aiheeseen tutustuu tarpeeksi, löytää jokainen varmasti itselleen parhaan tavan tuoda oman pienokaisensa maailmaan. Vaikka heti synnytyksen jälkeen shokissa ollessani sanoin, etten aio enää ikinä synnyttää, kultaa aika selvästi muistot. Se on vain silmänräpäys koko elämästä, ja nyt jälkeenpäin osaan ainoastaan vain arvostaa tuota kokemusta <3

 

kuvat (c) Ave Telkinen Photography

2 thoughts on “Synnytyskertomus

  1. Olipa hieno kertomus – luin sen täällä fiilistellen! Mulla on pojat syntyneet ilman kivunlivitystä (omasta tahdostani) ja Toivon olisin varmaan koittanut synnyttää veteen, jos hän ei olisi ollut väärinpäin… vesisynnytys ei kuitenkaan ollut mahdollinen siinä tilanteessa. Hengittämällä pystyy yllättävän hyvin kontrolloimaan kipua, koska silloinhan sitä keskittyy juuri siihen 🙂 Ja tokassa & kolmannessa synnytyksessä ponnistusvaiheessa eka ajatus oli taas se, että MIKSI olen taas laittanut itseni tähän tilanteeseen 🙂 mutta kyllähän se ajatus siinä sitten aika nopeasti taas unohtuu… Ihania kuvia myös! Nauttikaa vauvasta!

    1. Kiva kuulla, että sullakin mennyt samalla tavalla! Voin kuvitella, että seuraavilla kerroilla ajattelee just tolla tavalla! Kiitos, me koitetaan nauttia! 🙂

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *